näinkö kaikilla muillakin menee?

Ihmiset puhuu, että juhannus on mökillä, tahkolla, kalajoella juhannus festareilla... sitä ja tätä...
ja mitäs meillä... eipäs mitään... yhtä tyhjän kanssa kun joulukin oli... tosin että nyt tytöt kotona, mut mitäpä niiden kanssa.. kotona istutaan ja ihmetellään... sitä samanlaista paskaa viikonloppua vietellään keskenämme...
ihmiset odottaa viikonloppuja, juhlapyhiä yms. että vietetään aikaa perheen kanssa kun kerrankin töistä lomaa tai vapaata.. mites meillä.. kun ollaan muuteskin lasten kanssa se 24/7 kotona.. ei meillä ole lomia ja vapaita.. meillä on muutenkin 24/7 vaan toisemme, ja mahdollisuudet liikkumiseen on rajalliset, ihan noin hinnankin puolesta. Että.. mukava arki elämä olipa mikä tahansa juhlapyhä tai vapaa... sitä on muuteskaan turha edes suunnitella ja haaveilla mitään, kun nekin menee penkin alle ennenku ehtii avata omaa suutaan.. joten.. annan olla yksinkertasesti ja tyydyn tähän paskaan elämään...kenelläkään ei tunnu olevan aikaa meijän kanssa, kun on töitä, on menoja (oikeastikkin..) ja kaikki asuu niin kaukana...kaikkialla kiireisiä ihmisiä, ja me istuksitaan tyhjänpanttina, kukapa sillon tulee edes ajatelleeksi mitä meille kuuluu.. mitä me haluamme, tai ehkä MEKIN olemme olemassa... mut no.. onhan se jo melkosen paljon pyydetty...
on tyytyminen tähän..kaikkeen siihen mitä on.. eli eläimet ja lapset..

välillä miettii keskenään.. oikein pysähtyy miettimään... millasta elämä olis jos olisin kasvanu isän ja äidin kanssa... olis se koti.. lapsuuden koti, jossa asuu isä ja äiti.. joskus sitä on ehkä hieman katkera ettei sellaista ole ollu kun sen pienen hetken elämässä ja sekin oli väärin että me oltiin niillä niin kauan...
millanen minä olisin jos olisin normaalissa perheessä kasvanut... saanut isän ja äidin, sekä olla osana perhettä... kun jo pienestä, 2v. on joutunut itse itsesään jo huolehtimaan, etsimään sen ruuan ja lämpimän paikan missä olla kun talvella oli kylmä. 18-vuotiiana halusin kantaa jostain muusta vastuuta, omasta lapsesta.. mailman hienoin asia, olla suhteessa, oma yhteinen koti, lapsi.. koko raskaus ajan sain kuulla pilkkaamista "vahinkolapsesta" ja siitä kuinka minusta tulisi samanlainen äiti kun minulla itselläni on.. kykenemätön huolehtimaan toisesta ihmisestä ja kantamaan se vastuu. Omasta mielestäni ja omia elämäntapahtumia katsellen olen ymmärtääkseni melko hyvin onnistunut kasvattamaan kaksi NIIIIN toivottua ja rakasta, ihanaa tyttöäni. Kantamaan heistä vastuun, vaikeallakin hetkellä pitänyt heistä huolta. vaikka oma elämäni olisikin kaatunut ja kompuroinut, aina olen heistä kyennyt huolta pitämään ja rakastamaan, välittämään ja kantamaan sen vastuun ja taakan. Ja nyt.. nyt toivon että voisin vain aloittaa alusta sen kaiken minkä tein 5v. sitten.. mutta sehän ei ole mahdollista.. ei sillä että haluaisin mennä ajassa taaksepäin, vaan tehdä sen saman uudelleen...paremmin...

ja hei. mietteliiään avoimena olen tämän kirjoittanut, synkistelemättä :D en negatiivisessa mielessä... mutta elämässäni ei ihan hirvittävästi ole ollut loppujen lopuksi paljon sitä positiivista, en tiedä voinko koskaan elää ilman menneisyyksien taakkaa.. minua ei ole isä ja äiti kasvattanut, olen ollut väärin ymmärretty, sulkeutunut jo pienestä asti, syrjäytyvä ihminen, sellaista ei ole helppo korjata tai parantaa, vaikka kuinka siitä jollekkin puhuisi, se ei korjaa minua koskaan, elämässäni on silti ihminen joka minua kykenee jolalin tasolla ymmärtämään, hyväksymään sellaisena kun minä olen ja rakastamaan. Sellaista ihmistä ei noin vaan löydä... Se on jotain todella ainutlaatuista...