minun elämäni alimmat portaat

Tässä pieni muistutus aina siitä että sen olon voisi ehkä purkaa jollain muullakin... ne arvet ei lähde pois, vaan ne "ruoksan iskut", itse aiheuttamat arvet näkyy iholla aina. Sitä katuu vielä joku kaunis päivä. Vaikka niitä tekisi lisää.. sitä katuu silti. Ja tästä seuraava on lääkkeiden yli ottaminen. Sitä seuraava porras on tyhjä kuolema. 

Että kyllä sitä on kaikkea kestetty, ehkä ei kannata sinne alimmalle portaalle kummiskaan laskeutua, siellä muutamasti on miettty avaako sitä ovea jonka lopullisesti joutu sulkemaan, vai noususkohan kiltisti vaan maankamaralle :)

ja aina sinne on kiivetty, uudelleen ja uudelleen, mutta arvet on seurannu perässä joka kerta, ja joka kerta siitä on saanu itse itselleen mollaamisen aihetta, miksi pilata itteesä, huonona hetkenä sillä ei ole vittuakaan väliä, ei väliä mitä menettää, kuka menettää, minkä menettää, mutta maan kamaralle palatessa sillä on! ja paljon! Onneksi minulla on ollut matkani varrella paljon ihmisiä jotka ovat siitä välittäneet. Hyviä ystäviä joita voimiseni todella aidosti liikuttaa. Mutta välittämisestä huolimatta ne arvet muistuttaa aina, itsellänihän niitä on aivan joka paikassa, uimahallissa mm. loisteputkien valoissa kaikki näkyy, se vetää ihmisten katseita puoleensa, jotkut pitää ihan outona, jotkut pelkää, jotkut ihnoaa, jotkut jopa säälii. Minä en ota sitä katsetta vastaan, menen omana itsenäni, katsokoot, miettikööt, ehkä heidän elämä on parempi kun minun, ehkä ei. Ne ei ole nättejä, nitä ei ole tehty toisten ähtäväksi, huomioa hakeakseen, ne on tehty tuottamaan kipua, fyysistä kipua ja paikasta riippuu ihan millaista kipua haluaa, valaisen että kylkien iho on pehmeää ja äärettömän herkkää aluetta, suojattua ihoa, ja ohutta, se on kipeä paikka ja se sattuu todella. Mutta sillä hetkellä nauttii siitäkin, vaikka hullulle kuulostaa. Sillon ajatuksena on että "on oikein että sattuu, se on minulle oikein" niinkun ne jotkut uskovaiset ruoskii itseään, kuten jeesustakin ruoskittiin, jokaisesta tekemästään synnistä, se on siihen hyvin verrattavissa. Ja se on väärä kuva. Itsensä satuttaminen on todella väärin. Sillon se vaan ei kolahda oikein, aivan samaa onko väärin vaiko ei, kipu on sillon se joka sisäisen tuskan tasottaa. Tai se lääke, se johon huonolla tuurilla sitten ehkä päivänsä päättää. Niin helppoa ja kivutonta on ottaa kourallinen, ei ole väliä ottaako alkoholin vaiko veden kanssa (itse en alkoholia edes käytä lainkaan, missään tilanteessa) sillä turruttaa kaiken. Siitä jopa saattaa herätäkkin. Hyvällä tuurilla menetät päivän tai kaksi, sekin aivan arpapelillä, noppaa heittämällä, sisuksesi kesti sen, jaahas, mitäs sitten... lisääkö??

Siitäkin on oltu kyllä sairaalassa, pari päivää tuoli tiedottomana, eikä yhtään oloa helpottanut sekään homma.

Mihin sen sitten purkaisi, se ahdistus, se fyysisesti sattuva olotila joka tulee kutsumatta ja valtaa kehon? mihin sen purkaa? no.. kukin tuntee sen erilailla, minä koen sen ensin ahdistuskohtaukena joka muuttuu siitä paniikkikohtaukseksi. Mitä enemmän koittaa itseään rauhotella, sitä enemmän siinä hätääntyy ja yrittää henkeä saada. Ei kovin vaarallista ellei pyörry sitten. Siinä ei ole ollut lääkkeestä apukeinoa, lähimmäisen tuki on ollut itselleni paras keino, mutta toki se ei ole läheistenkään asia, vaan se olo on hoidettava muuten. Itse olen parhaaksi kokenut että on vain uskallettava avata yksinkertaisesti ne solmut elämässä, selvittää ne asiat jotka vaikuttaa siihen oloon, se ei ehkä vaikuta heti, mutta aina toivon että jonkin ajan kuluttua. Asioilla kun on tapana selvitä, jotenkin. 

Nämä arvet tulevat kulkemaan kanssani aina, ja niille oli oma syynsä, se sisäinen tuska nousi kirjaimellisesti pinnalle ja fyysiseksi kivuksi. Nyt olen aukaisemassa elämässäni yhtä isoa ja tiukkaa lankakerää, ja siinä riittää solmuja aukaistavaksi, tavoitteenahan on avata ne kaikki. siitä on hyvä aloittaa!