ei taas nää mietteetttt....argh

tää on vaan niin ympäripyöreetä taas... eikä vastausta ole..

omasta mielestäni mulla on TODELLA hyvät perustelut ja selitykset yhteiseen lapseen.. todella..
mutta.. eihän ketään saa pakottaa mihinkään.. silti mietityttää kaikki taas... tää josefiinan syntymäpäivä vaan nostattaa taas niitä muistoja siitä hetkestä, siitä mille se tuntu sillon.. miten ihana oli saada se esikoinen siihen viereen... miten jännitti sitä.. sai jakaa sen kaiken toisen kanssa... se miten todella on onnistunut jossakin asiassa niinkin hyvin.. se oli yks elämän hienoimmista hetkistä (kuten venlankin syntymä)

ja ettei sellasta saisi enää kokea sen nykysen kanssa... ettei meitä sido ikinä yhtä vahva side ja se sama tunne.. se että kaks ihmistä rakastaa samallailla jotakin niin ihmeellistä... :'(
tää vaan saa mut todella surulliseks..

kyse kun ei ole vain siitä että "HALUAn kolmannen lapsen" vaan se mitä se tekee parisuhteelle... se luo niin vahvan tunteen ja siteen VANHEMPINA.. ja se on jotain mitä ei ovi millään muulla korvata.. se on kirjaimellisesti se "rakkauden hedelmä"

Jaksanko olla suhteessa josta se tunne puuttuu kokonaan.. olla onnellinen todella.. ja oppia unohtamaan ja antaa haavojen parantua... se etten tiiä kykenenkö unohtamaan sen asian..

Vai..
Olla loppuelämä yksin kolmen lapsen kanssa, käydä ja kokea yksin se hedelmöitys jollain klinikalla... elää vain lasten kanssa.. olisinko onnellinen...?? en usko..

kumpikaan tapaus ei miellytä..
kun se että haluan sen lapsen JUURI hänen kanssaan.. en muiden. kokea ja jakaa sen kaiken...
mä en tiedä mitä teen... tai mitä pitäs tehdä.. kuolen varmaan yksinäisenä katkerana mummona, kateellisena kaikille onnellisille tuleville vanhemmille, jotka saavat sen kokea yhdessä...


kukapas tälläistä perkeleen kiittämätöntä hapannaamaa kattelee pidempään..

toiveista ei ikinä tule totta.. eikä elämä ole yhtä juhlaa...eikä minua ole tarkotettu onnelliseksi eläjäksi..