Syviä illan mietteitä

Jahas.. Likat päätti koittaa kissan hännän murtamista, ei onneks onnistunu, vaan ehdin heti hätiin. Mörkö ressukka <3
Ilta sai onnellisen ja väsyneen lopun, kumpikin tyttö simahti sänkyyn heti puol 9 maissa! Ja sitten ne varmaan kikatteleevatkin jo kuudelta :D
Sit itelle iltapalaa, yskänlääkettä ja koneen ääreen.
Tänään on hieman kaverin kanssa jutskailtu omia syviä mietteitä menneistä...

Olin tosiaan 14-16v. kun entinen, ja jopa ensimmäinen poikaystäväni käytti seksuaalisesti hyväksi..
Sen seurauksena istuttiin 6h poliisilla, käytiin gynellä sekä siitä alkoikin sitkeät terapiakäynnit sekä psykologi tutkimukset..
vuoden rumbaa.. joka johti vaikeaan ja syvään masennukseen.. olin todella useaan otteeseen kuopiossa psykiatrisella nuorten osastolla viiltelyn ja itsetuhoiseeden takia.. niistä ei ollu minulle mitään hyötyä. Lääkkeet ei auttanu, eikä omalla elämällä enää ollut mitään väliä, ei ollut merkitystä olinko elossa vai kuolisinko. mikään ei enää kiinnostanut. Koko elämä tuntui kaatuvan siihe. Muutin sieltä perhekodista mahdollisimman kaukana sijaitsevaan perhekotiin.. uudet ihmiset ja olin edelleen aivan yksin, ilman tuttavia, ilman ystäviä, vieraassa paikassa..
Olin tallilla ja tein siellä hommia kun ei ollut muutakaan.. sain perhekodin muista nuorista ystäviä. Muutama on edelleenkin.
Mutta eihän ne vaikeudet siellä loppuneet.. päinvastoin.. Tunsin silti olevani yksin, erilainen ja huonompi kun muut.
¨Toiset kävi lomilla jokatoinen viikonloppu, minä kerran kuussa entisessä sijaiskodissa..
Muut tapasivat ystäviään, minä jäin rapsuttelemaan niitä hevosia jotka jäin yksin jälleen hakemaan sisälle..
Tilanne meni huonoksi.. kirjoitin kirjeen.. otin reilu viikon lääkkeet ja kaikki mitä olin saanut kerättyä, otin ne kerralla ja odotin että ne vaikuttaa.. Lähdin tallille..En kyennyt kunnolla enää seisomaan, sain hädin tuskin enää istuttua, Hetken päästä kumminkin tuli perhekodin ohjaaja häidissään hakemaan minut sisälle, sanoi että ambulanssi tulisi minua hakemaan. Kieltäydyin lähtemästä, mutta saihan ne kummiskin ylipuhuttua.. Takana minun kanssa istuva mies katteli koko matkan huolissaan vointiani.. en todellakaan voinut hyvin, enkä muista juuri muuta matkasta, kun että koitin tajuissani pysytellä, joka oli yllättävän hankalaa.
Sairaalassa jouduin sydänkäyrille ja maha piti "täyttää hiilellä" eli jouduin nielemään puol litraa lääkehiiltä, sillä kieltäydyin vatsahuuhtelusta.
Makasin puoliksi tajuttomana sairaalassa, joka paikassa piuhoja ja joku vähän väliä verenpainemittarin kanssa mittailemassa.
Yöllä ne alko miettiä että kuka jää vahtimaan, sillä ei voinut kuulemma yksin jättää..lepositeisiinkö yöski? EI KIITOS!
Ne saikin psykiatriselta mulle yöks paikan, jolla valvoja.
Ambulanssilla siis MIkkelin osastolle, vieläpä aikuisten, kun nuorten oli täynnä. Mitään en siitä matkasta muista, muistan vain ambulanssi miesten aukoneen monia monia ja lukemattomia lukittuja ovia. Osatolla jouduin huoneeseen jossa istuikin sitten koko yön hoitajia valvomassa, sekä yksi joka mittaili tunnin välein verenpainetta ja koitti herätellä ja jotain kokeita tekivät välillä.
Aamulla pääsin heti osaston lääkärin puheille ja minut siirrettiin jälleen Kuopioon osastolle, jossa taisin muutaman viikon olla.
Mitään vikaa tai syytä nekään ei koskaan mun tilanteeseen osannut sanoa. En osannut itsekkään..
Viiltelin entistä enemmän, tälläkertaa se ei ollutkaan mitään mientä, vaan satutin aina vain enemmän itseäni, vedin käden auki ihan kunnolla..
Viimeisen kerran kun viiltelin, olin todella vihainen.. raivoissani otin terottimen terän ja silpasin sillä rajusti ja kovaa suoraan oikeaan pohkeeseen.
OPS! Katselin hetken täriseviä käsiäni.. mitä olin tehnyt!? Jalassa ammotti syvä, reilu 8cm haava joka oli leveydeltään melkein 5mc ja siitä pulppusi jo vauhdilla verta, kädet oli veressä.. hätäännyin.. huusin perhekodin henkilökunnan avuksi, ja ne vein suoraan lääkärille sen tikattavaksi, 9 tikkiä sain jalkaani.. Sen jälkeen päätin etten IKINÄ enää viiltele, ja sen lupauksen olen itselleni pitänyt. Välillä on vaikeampaa pitää sitä lupausta, mutta tänäkään päivänä en ole itseäni pettänyt, ja olen siitä todella ylpeä, sillä siihen tapaan on helppo sortua. arpia kannan valitettavasti aina mukanani. Ne on nyt osa minua, minun menneisyyttäni enkä aijo niitä keneltäkään peitellä. Ne on onneksi jo haalistuneet.. kaulasta, rintakehästä, kummastakin käsi ja olkavarresta, kyljistä ja kummastakin pohkeesta ne kyllä huomaa loisteputken valossa. Vasemmassa kädessä on syvien arpien jättämät jäljet, oikeassa puremajälkiä, kadun niitä luultavasti aina, mutten häpeä niitä. Mitään lääkkeitäkään en enää välittänyt käyttää, alunperinkin ne oli poistamaan kauheat painajaiset siitä hyväksikäytöstä.. sen jälkeen korjaamaan mielialaa... se aloitettiin 7mg ja lopetettiin 400mg ja tarvittavaan lääkkeeseen jos tulee paha ahdistuskohtaus..
Päätin että NYT tämä riittää! Ihastuin, rakastuin ja sen myötä aloin paranemaan, saamaan elämänhaluni ja elämäni takaisin.. tein todella nopean muutoksen elämässäni, paranin oikeastaan ihan hetkessä. Oli uskomaton tunne että joku voisi joskus minua rakastaa satuttamatta. Halusimme yhteisen elämän, saimme yhteisen ihanan lapsen, vanhimman tyttömme, joka sai nimen Josefiina, isä joka täytti 17-vuotta kaksi viikkoa aijemmin kun esikoisemme syntyi. Minä joka täytin 18 muutama kuukausi aijemmin.
Hyvin pärjäsimme ja saimme aikuisten tukea. Minä joka opin ettei kaikki miehet satuta, että minullakin voisi olla tarkoitus tässä elämässä.
Elämä ei aina ole helppoa, siihen liittyy niin paljon asioita. Elämä jonka yksi päiväkin voi muuttaa aivan toiseksi.
Se ettei aina voikkaan olla se vahva, olen edelleen sortumassa, mutta muistan nousta jaloilleni joka ikinen aamu, vaikka päivä olisikin ollut yhtä tuskaa.
Nyt olen ihminen joka elää unelmissa ja aikoo toteuttaa unelmansa, vain yksi ystävä rinnalla.  Silti ollaan pärjätty ja jaksettu nousta joka aamu uuteen ihanaan päivään, jaksettu nauraa ja itkeäkkin itsellemme ja hassuille asioille :)
Mutta menneitä asioita ei voi muuttaa, ei paeta mihinkään, ne kulkee elämässä ja mielessä aina mukana. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Antamaan ihmisille anteeksi.

Löysin uuden rakkauden, löysin uuden ihmisen, löysin ihmeen.. ihmeellisen <3